Dora harjoittelemassa agilityä. Kyseinen Rauman Käyttö- ja Seurakoirien kenttä oli yksi Doran lempipaikkoja, sillä siellä tapahtui aina jotain kivaa. Yhdessäoloa, palloleikkejä, makkaransyöntiä ja juoksemista. Lisäksi lähellä oli iso metsä, jossa kävimme usein lenkkeilemässä.

Dora pujottelee. Dora osasi pujotella myös kävelevän ihmisen jalkojen välistä.

Dora ja kevätkaivuu. Kevään ihanin hetki oli Dorasta se, kun maa on sulanut ja pääsee tonkimaan oikein kunnolla. Mökillä Ahlaisissa keväällä 2002.

Tässä kuvassa näkyy, että ruohonleikkuri oli Doran mielestä niin jännä, että sitä piti ihan kirputtaa etuhampailla (kesä 1993). Myös pölynimuri oli Doraa kiehtova vempain. Ei hiukkaakaan pelottava, vaan mitä parhain jahdattava. Imurin suulake kun liikkui lattialla aina niin kiinnostavasti edestakaisin, sitä oli ihan pakko yrittää vähän haukata.

Dora harjoittelemassa viestiä. Jumpe, että viestiharjoituksissa oli aina jännää! Piti edetä pienin askelin koulutuksessa eteenpäin pikkuhiljaa. Jokainen harjotus piti saada onnistumaan, jotta vähitellen edistyttäisiin. Kun kaikki meni hyvin, oli sekä ohjaajalla että koiralla mahtava fiilis. Ei ole mitään hauskempaa, kuin metsässä vietetty yhteinen ilta ja onnistunut harjoitus.

Ja taas kaivetaan, jipii! Siinä hiekka lentää ja juuret saavat kyytiä.

Lääh puuh! Dora on käynyt Inkoon metsässä jahtaamassa kettuja. Siinä ei helteet haittaa, kun metsän tuoksut kutsuvat. Meillä on ollut tapana talvisin asua pari kuukautta maalla Inkoossa, ja Doran viime vuosien lempiharrastus oli häipyä metsään aina tunniksi, pariksi kerrallaan. Siellä se sitten onnellisena juoksenteli vähintään neljä kertaa päivässä peurojen sekä kettujen hajuja seuraamassa. Oli meinaan mummolla kova kunto! Voitte uskoa, että kun 9-vuotias Dora, joka ei koskaan ollut karkaillut, häipyi ensimmäisen kerran teilleen mustaakin mustempana talviaamuna kello kuusi, olin aivan kauhuissani. Itkin, että nyt se on saanut sydänkohtauksen ja kuollut metsään! Etsin jo eläinlääkäreiden puhelinnumeroja, jos vaikka Doralta olisi mennyt jalka poikki, kun Dora tulla jolkotti tyytyväisen oloisena takaisin kotiin aamupalalle. Onneksi Inkoossa riittää metsää, eikä suuria autoteitä ole lähimailla. Monta kertaa on saanut seistä ikkunassa odottamassa milloin rouva malttaa palata kotiin talvipakkasesta.

Suurinpiirtein Rauman ja Porin puolivälissä on hiekkakuoppa, jossa olemme monesti käyneet juoksuttamassa koiria. Pehmeä alusta oli ihanteellinen tassuille, ja mäkiä juostessaan koirien kunto kasvoi kohisten. Välillä vilvoiteltiin uiden keppejä ja palloja noutaen. Melkein joka kesä kävimme siellä ottamassa 'viralliset' poseerauskuvat.

Monesti Dora näytti hiekkaleikkien jälkeen tältä.

Dora ja yksi sen lempileluista silloin joskus. Vinkulelut olivat Dorasta kummallisia. Dora tuli aina vähän huolestuneeksi niiden vinkunasta: 'Eikai sillä ole joku hätä?!!'. Vähän niinkuin yksi täti kerran sanoi paikallisjunassa meille katseltuaan Doraa hetken: 'Pelkääks se?' Dora vain tyypilliseen tapaansa vinkui, kun odotti niin innokkaasti perillepääsyä.